Uusi vuosi.

Eletään tämän vuoden viimeistä päivää. Tuntuu kliseiseltä sanoa "Mihin tämä vuosi on hävinnyt?", mutta sanon kuitenkin niin. Ehkä tämä päivä on juurikin hyvä päivä vähän niputtaa omia ajatuksiaan. Itse en ole ikinä tehnyt uuden vuoden lupauksia, mutta tänä vuonna ajattelin tehdä ja ajattelin haastaa sinutkin lupaamaan itsellesi seuraavat asiat:

Lupaa rakastaa itseäsi. Lupaa, että et ole niin ankara itsellesi. Lupaa ymmärtää, että olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Lupaa katsoa itseäsi peilistä ja sanoa "Minä rakastan sinua."

Kaiken tämän jälkeen, elämäsi tulee olemaan paljon helpompaa ja myös lähimmäisesi tulevat huomaamaan sen, usko minua.

Toivon sinulle hyvää ja suloista tulevaa vuotta sekä toivon, että olet oppinut jotain menneestä vuodesta. Minä ainakin olen...

Ihana arki.

Onpa ihanaa, että on MAANANTAI, vieläpä vuoden viimeinen sellainen. Kotiuduttiin sunnuntaina aamuyöllä ja vieläkin olo vähän pöhnäinen, vaikka sunnuntai olikin aikaa toipua lomaväsymyksestä. Voi että minulla on niin ihania tunnelmia kuvien muodossa sekä kivoja (ja vähän synkempiäkin) vinkkejä Krakovaan matkaajille. Nyt kun saan nämä kaikki reilut 500 kuvaa käytyä läpi, niin pääsen naputtelemaan matkakertomusta. 

Niin ja tiedättekö mitkä kaksi sanaa saa minun niskakarvat nousemaan pystyyn tällä hetkellä...? "Kinkku" ja "sulatus", varsinkin, kun ne yhdistetään samaan lauseeseen, kinkun sulatus. Voi että. Me ostettiin eilen ensimmäinen kinkku ja myös paistettiin se. Voin syödä sitä sen pari kertaa ruisleivän päällä, Kotisinapilla kuorruttettuna. Siinä on minun kinkun syöntini. Ei tarvinnut tehdä sen ihmeempiä toimenpiteitä, varmasti suli ihan itsekseen... ;) 

Toki Krakovassa tuli herkuteltua, mutta viisaasti. Ravintoloiden hintataso kun on aika reippaasti edullisempi, kuin Suomessa. Me tietysti otimme tästä luonnollisesti kaiken ilon irti. Löysimme pari valloittavaa bistroa sekä aivan jumalaisen ihanan luomuravintolan. Näistä kaikista myöhemmin lisää. Nyt kuvien kimppuun, pitäisi vielä pyörähtää alennusmyynneissä, jos vaan malttaisin. Kun mitään ei tarvitse, niin mitäpä sinne ahdistumaan. Alla vielä pari kuvaa usvaisesta Krakovan aamusta Veiksel-joen rannalta. Sielläkin ruoho viherti, lämmintä oli reilu 10 astetta ja aurinko paistoi!

Hyvää joulua!

Vaikka olen tällä hetkellä Krakovassa nauttimassa hehkuviiniä, niin haluan toivottaa kaikille rauhallista joulua! Palataan linjoille viimeistään ensi vuonna, joten varmuuden vuoksi toivottelen vielä parhaista parhaimpaa vuotta 2014! Silloin minulla onkin paljon kerrottavaa ja näytettävää...

Reissuun!

Taas sitä ollaan tien päällä. Laskin tässä, että tämä on neljäs reissu ulkomaille vuoden sisällä. Vuosi sitten olimme joulun Bremenissä, vapun vietimme Prahassa ja kesällä kävimme Nizzassa. Nyt matkaamme kohti Krakovaa. Tämä on meille molemmille ensimmäinen kerta Puolassa, joten emme tiedä mitä odottaa. Olen kahlannut läpi Puolan historiaa (joka on melko synkkä), lukenut keskitysleireiltä selvinneiden elämänkertoja, etsinyt museoiden aukioloaikoja joulun aikaan, tutustunut ruokakulttuuriin ja hymyillyt itsekseni... minulla alkaa nyt olla se odottava tunne vatsanpohjassa. 

Minusta paras tapa välttää joulustressiä on lähteä pois. Viime jouluna katselin rautatieaseman tunnelmia hotellihuoneemme parvekkeelta. Tänä vuonna en tiedä mitä on odotettavissa, vähän jännittää jo... 

Joulu.

Ulkona pyryttää, taisimme kuitenkin saada valkoisen joulun. Minä en ole sitä täällä Suomessa katselemassa, vaan pakkaan laukkuuni kameran, Anna Janssonin uusimman pokkarin sekä maailman mukavimmat tennarit. Tiedossa on paljon kävelyä, kuvailua, hehkuviiniä sekä rauhoittumista. En ole vieläkään ymmärtänyt, että lähdemme viikoksi lomalle. Ehkä tänään tajuan, kun alan pakkaamaan. 

Joulukuu on mennyt hujauksessa ohi. Olen maalannut asiakkaille tauluja ja tehnyt siinä sivussa yhden taulun lahjaksikin. Olen juhlahumussa nauranut ystävien kanssa, tanssinut varpaat kipeiksi ja nauttinut elämästä. NYT minä rauhoitun viikoksi. 

Nämä kuvat ovat Saksasta, Bremenistä, jossa olimme vuosi sitten. Saksa vei silloin sydämeni, tänä vuonna on tiedossa samanlaista tunnelmaa, maa vaan vaihtuu. Can´t wait! 

Kultaa, kultaa..

Muutama ilta mennyt näissä tunnelmissa... 

Lumi.

En ole EHTINYT kamerani kanssa ulos ihastelemaan kaunista lumipeitettä. Tai siis sanotaanko näin, että en ole ehtinyt VALOISAN aikaan ulos. Tässä nyt vielä tunnelmia syksyltä. Ai että rakastan tuota 50 mm objektiivia. Se on ehdoton hankinta jokaisen kameralaukkuun, varsinkin aloittelijan. Minä hankin sen halppisversion. Hieman hymyilyttää kameran ulkonäkö tämän objektiivin kanssa. Onhan se aika.. noh.. nysä? 

Hiilityö.

Opiskeluaikainen hiilityö. En olekaan ihan hetkeen piirtänyt hiilellä. Pitääkin testata, vieläkö sitä osaa... :)

Taulu.

Olohuoneen seinällä tällä hetkellä. Öljyväri kankaalle, 2012. 

Helsingin kattojen yllä.

Saatoinpa käydä ensimmäistä kertaa Tornissa, turistina tsekkasin myös "sen" vessan ja jätin ylihinnoitellun glögin juomatta ravintolan mijööstä huolimatta. Terassilla aurinko lämmitti ja marraskuinen lauantai tuntui aikaiselta keväältä. Se hetki ja "se" onnellisuuden tunne. Ehkä olin maisemanvaihdon tarpeessa, koska maamme pääkaupunki saa minussa tällaisia tunteita aikaan... voihan huokaus.

Maalaistyttö saapui Helsinkiin.

Vietin taannoin yhden viikonlopun Helsingissä. Minun täytyy myöntää, että melkein aina olen ollut Helsingissä läpikulkumatkalla. Olen joko menossa lentokentälle tai tulossa lentokentältä ja tässä välissä yöpynyt ystävien luona. Maalaistyttönä en ole kummemmin tutustunut Helsingin kaupunginosiin, noloa kyllä myöntää tämä. Tällä kertaa olin siis turistina. Tuuli pääsi yllättämään ja kylmyys kangisti kokeneenkin kamerasormen. Aurinko näyttäytyi ja loi keltaista valoaan pitkin katuja. Tuulta uhmaten kävelimme ja ihastelimme. Sain jopa muutaman kuvan napattua. Tällä kerralla seurueeseemme kuului enemmän ja vähemmän kiireisiä ystäviä, joten kuvaussaldoni jäi melko köyhäksi.

Minulla on ikävä Helsinkiä, lähinnä sen tunnelmaa. Tiedän, että en viihtyisi siellä, mutta näin pieninä paloina sen viehätys kestää kerta toisensa jälkeen. Seuraava läpikulkumatka on itseasiassa hyvin pian, matka jatkuukin siitä Keski-Euroopaan. Taustalla soi Sir Elwoodin hiljaiset värit, jota olen fanittanut viimeiset 15 vuotta. Heidän keskiolutjatsinsa uppoo minuun. Maalaistyttö kävi Helsingissä, sydän jäi sinne, mutta vain hetkeksi.

Olen onnekas...

Onni on Hän.

Öljy kankaalle, maalattu valokuvasta. Tilauksesta teen, jos kiinnostuit. Viestit ja tarjouspyynnöt sähköpostiin: noora.svard@outlook.com.

Brunssilla.

Tänne Savoon brunssikulttuuri on vasta hiljalleen löytämässä tiensä. Kuopiosta olen löytänyt kolme ravintolaa, jotka tarjoavat brunssia: King´s Crown, Cafe Freda sekä uutuutena ravintola Rustik.

King´s Crownin brunssilla oli tarjolla riisipiirakoita, croissanteja, lämminsavulohta, broileria sekä erilaisia salaatteja. Jälkiruoaksi löytyy vaahtokarkkeja sekä hedelmänpaloja, joita voit dippailla suklaaputoukseen. Tarjonta on mielestäni kattava ja oman brunssimme nautimme tietysti shamppanjalasin kera. Taustalla soi livemusiikki, olihan kyseessä jazz-brunssi. Olo oli, kuin olisit ollut Keski-Euroopassa lomalla. Oheiset kuvat on muuten otettu King´sistä.

Cafe Fredassa olen käynyt useamminkin brunssilla. Tarjonta on suppeampi, mutta hinta myös noin puolet edullisempi, kuin näissä kahdessa muussa ravintolassa. Fredaan minut houkuttelee täydelliset uuniperunat ja niiden kanssa tarjottavat täytteet. Myös erilaisia salaatteja löytyy sekä lämmin lisäke. Niin kun sanoin, tarjonta on suppeampi, mutta minua tämä ei haittaa. En koe tarvetta ahtaa itseäni täyteen brunsseilla, joten tällainen tarjonta sopii minulle oikein mainiosti. Tunnelma tosin ei ole niin kiva, kuin kahdessa muussa ravintolassa, koska Freda sijaitsee kauppakeskuksessa.

Uusin tuttavuus on ravintola Rustikin tarjoama lähiruokabrunssi. Koko ravintolan idea on tarjoilla lähiruokaa tunnelmallisessa kellarimiljöössä. Tarjolla oli mm. keittoa, kalakukkoa sekä punajuuripaistosta, joka oli höystetty paikallisella Peltola Blue -sinihomejuustolla. Kahvin kanssa tarjoiltiin marjapiirakkaa sekä vaniljavaahtoa. Brunssi oli mielestäni kattava, myös erilaiset juustot sekä marinoidut kirsikkatomaatit olivat kiva lisä tarjontaan. Brunssi on ehkä ravintolamaisin näistä kolmesta.

Kaikissa mainitsemissani brunsseissa on omat hyvät puolensa ja käynkin testaamassa jokaista tasaisin väliajoin. Tässä siis muutama vinkki, miten Kuopiossa voi aloittaa lauantaipäivänsä.

Tämä ei ole maksettu mainos, vaan hyvän ruoan ystävänä haluan suosiella muillekin hyväksi havaitsemiani paikkoja.

Rannoilla...

Pieni kävelyretki hiljaisuudessa. Kaislat olivat muodostaneet maton rannikolle. Mukaan tarttui oksia koristamaan syksyistä olohuonettamme. Juu-u, myrskyn jälkeen oksia oli polut täynnä, sieltä nappasin muutaman mukaani. Välillä on hyvä olla itselleen lempeä ja lopettaa suorittaminen. Kuljeskella hiljaisuudessa ja kuunnella tuulta. 

Ensimmäiset makroilut.

Pöydällä oli tuoreita mansikoita ja viinirypäleitä. Oli aurinkoinen päivä ja valoa riitti, joten päätin kokeilla hiljattain tilaamaani loittorengassarjaa. Loittorenkaiden idea on viedä objektiivi "kauemmaksi" kamerasta, jolloin objektiivi pystyy tarkentamaan lähemmäksi. Loittorenkaan voi rakentaa vaikka vessapaperirullasta, mutta minä tilasin omani edullisesti Saksasta. Samassa paketissa tuli myös ns. "turistiobjektiivi", josta voin vaikka kertoa myöhemmin lisää.

Mielikuvitus alkoi laukkaamaan näiden kuvien jälkeen. Odotan pakkasta, että pääsen kuvaamaan huurtuneita kasveja ja lumihiutaleita. Samalla toivon, että olisi jo kevät, kun ensimmäiset silmut aukeavat. Loittorengassarja on kyllä hyvä ja edullinen hankinta kameralaukkuun, mikäli haluaa kokeilla makroilua, ennen kuin investoi oikeaan, kunnolliseen makro-objektiviin.

Let´s have some duck.

Halusimme kokeilla kokata ankkaa. Olen syönyt ensimmäisen kerran ankkaa, tarkemmin ankanrintaa, Tallinnassa Le Bonaparte -ravintolassa. Siellä ankka oli harmikseni sitkeää, en pitänyt. Toisen kerran söin ankkaa Prahassa, todella edullisessa lounasravintolassa. Siellä ankka olikin siivottava itse, eli lautasellani lepäsi puolikas lintu nahkoineen päivineen... No ei nyt ihan, mutta lihat perattiin luista, lintu oli ilmeisesti kypsennetty keittämällä. Liha oli mehevää, mutta en mitenkään kokenut kulinaristista nautintoa. Kolmannen kerran maistoin ankkaa Nizzassa mieheni annoksesta. Se oli hyvää, tosin, ranskassa en syönyt kertaakaan "huonoa" ruokaa (tai sanotaanko näin, että ravintola valintamme olivat onnistuneita). Näiden kokemusten jälkeen suhtauduin hieman epäilevästi kyseiseen lintuun. Päätin kuitenkin antaa vielä yhden mahdollisuuden...

Tällä kertaa ostimme ankanrintafileen pakastettuna, paikallisesta perhemarketista. Teimme kaikkien sääntöjen mukaan ja laitoimme ankan nahkapuoli alaspäin kylmälle pannulle. Paistettiin molemmin puolin ehkä noin 3 minuuttia? ja tämän jälkeen laitettiin ankanrinta uuniin paistomittari kyljessä, kunnes sisälämpötila oli 52 astetta. Lisäkkeeksi tehtiin peruna-papupaistosta, jonka päälle vuoltiin muutama parmesaanilastu. Kastikkeena toimi punaviinikastike, joka keiteltiin kokoon edellisen illan punaviinipullon jämistä. 

No, mitä pidin ankasta? 

Ankanrasvan "käry" aiheutti minussa vilunväristyksiä. Se on minulle jostain syystä melko vastenmielinen tuoksu. Tämä nyt voi olla minun päänsisäinen juttu, koska saan vilunväristyksiä kaikesta eläimen rasvaan liittyvästä asiasta. Tässä vaiheessa mietin, että saankohan koko ankkaa alas. Koottuamme annoksemme maistelin ankkaa ja hyvää se oli, mutta en taida valmistaa toista kertaa. Ehkä se, että teimme "perus" reseptillä, ilman sen suurempi kikkailuja, "perus" raaka-aineista, "perus" kastikkeella (joka oli muuten taas kerran onnistunut ja huisin hyvää) oli syy siihen, että en kokenut tälläkään kertaa kulinaristista nautintoa. No, seuraavalla kerralla kun kokeillaan jotain uutta, niin se ei ole ainakaan ankkaa...

Lepakko.

Lepakkotuolini liihotti työhuoneesta olohuoneeseen. Runko on alkuperäinen, hitsattu versio. Päällisen ompelin tukevasta keinonahasta. Halusin tuolista jotenkin kevyemmän näköisen ja heitin sen päälle lampaantaljan. Kiva siinä on kyllä istuskella. Ikeasta tarttui mukaan myös tämän vuoden "joulukuusi". Emme ole jouluna kotona, joten tämä versio sopii meille täydellisesti. Ei kaipaa kastelua, eikä tiputtele neulasia. Ei ole liian muovisen näköinen ja joulun jälkeen sen voi kiikuttaa varastoon. Kyllä huomaa näiden kuvien rakeisuudesta, että valosta on todellakin pulaa. Aamulla on pimeää, kun lähden töihin, illalla on pimeää, kun saavun kotiin. Mutta sepä ei haittaa, kohta on taas kevät. Mukavaa viikonloppua!

Let´s go nuts!

Päivän kuva. Jos jotain pitäisi vähentää, niin näiden syöntiä. Voisin elää pähkinöillä, sairaan terveellistä.

Mitä tänään syötäisiin?

 Meidän keittiö on kokeileva sekä kehittävä. Jos löydämme reseptin tai näemme, että joku tekee jotain hyvää ruokaa, kehittelemme siitä omanlaisen version. Tästä hyvä esimerkki on suureen suosioon noussut avocadopasta. Teimme sitä, tosin varmaankin vuosi sen jälkeen, kun siitä tuli hitti ja lopuksi kehitimme siitä oman version (tai no, yhden niistä...). Reseptiikan pohja on alkuperäistä mukaileva, lime vaihtuu välillä sitruunaan, tässä tapauksessa basilika vaihtui thaibasilikaan (kaupasta oli normaali basilika loppu). Lisäksi laitoimme rucolaa, kirsikkatomaattia sekä edellisen päivän "jätteitä", eli kokonaisen kanan rintapala. Seuraavalla kerralla ajattelimme käyttää chiliä sekä valkosipulia pikaisesti pannulla ja jos lisäämme esimerkiksi tomaattia tai jotain lihaa, niin nekin saavat lämpivän kylvyn ennen pastaan joutumista. Alkuperäinen on erittäin hyvä, tämä nyt on vaan meidän tapa testata uusia juttuja...

I am the master of my fate, I am a captain of my soul.

Ukin vanha matkalaukku lepäilee hyllyn päällä. En tiedä, missä kaikkialla se on seikkaillut. Kuten kerroin aikaisemmin, pelastin toisen ukkini vanhoja kameroita. Mummiltani olen perinyt vanhan valkoisen "piian peilin". Se majailee varastossa, koska en ole löytänyt sille sopivaa paikkaa. Arvostan näitä perintöjä suunnattomasti, ne ovat muistoja minulle tärkeistä ihmisistä. Mummini, ainoa isovanhempani, täytti hiljattain 89-vuotta ja hänen esimerkkinsä on vaikuttanut minuun syvästi. Toivon, että itse pystyn joskus välittämään sen rauhallisuuden ja tyyneyden mikä hänellä on, toisin sanoen olemaan kaunis käytöksinen sekä viisas sanainen. Ehkä minäkin alan tulemaan vanhaksi... ;)

Mutta ei tämä haaveilu auta, pitää tarttua töihin ja alkaa heiluttelemaan sivellintä... Mukavaa alkanutta viikkoa! 

Mielessäni...

Minulla on pari aika kivaa ideaa toteutettavaksi. Työhuoneessa odottelee vielä muutama pohja, jotka kaipaavat väriä pintaan. Nyt kun keksin vielä tavan, jolla saan vuorokauteen lisää tunteja. Olen saanut muutaman uuden taulun alulle, yksi niistä on jo oikeastaan valmis. Nämä kun olen saanut viimeisteltyä, on niiden muutaman tyhjän vuoro. Minnekähän saan ne kaikki kuivumaan. Ei minulla kyllä ole enää seiniäkään, mihin laittaa näitä maalauksiani... Tarvitseeko joku seinilleen täytettä? :)

Inspiraatio.

Mietin usein, mistä moni löytää inspiraationsa. Itse olen visuaalinen ja näen joka puolella kuvattavia kohteita. Yksi inspiraation lähteeni on luonto, sen värit, sävyt ja muodot. Voisin kävellä metsässä tuntikausia ja kuvata, myös uusiin paikkoihin tutustuminen on mielenkiintoista. Kaupunkilomilla rakastan kuvata vanhoja rakennuksia ja niiden yksityiskohtia, myös arkinen elämä on kiva ikuistaa. Vanhat, autioituneet talot ja rakennukset ovat intohimoni. Mitä vanhempaa ja raihnaisempaa, sen mielenkiintoisempaa. Ainoa ongelma on, että tällaisia kuvauskohteita on melko vähän lähistöllä. Siksi ihastelen muiden ottamia kuvia ja haen myös sitä kautta inspiraatiota. 

Mistä tämä sitten tuli mieleen? Katsoin tällä viikolla erästä ohjelmaa, jossa suunnittelija uudistaa kiinteistöjä myyntikuntoon, eli tekee asuntoihin ns. face liftingejä. Ohjelmassa oli myös juttua suomalaisesta firmasta, jonka tavaramerkki on suurikuvioiset, painetut kankaat. Siinä suunnitelija kertoi, mistä hän on saanut ideansa tiettyihin painokuoseihin ja mietin mielessäni, että onpa hänellä aika unelmatyö. Jalostin päässäni tätä ajatusta ja mietin, tuleekohan näille suunnittelijoille paineita luoda uutta. Minulle ainakin tulisi, jos minun pitäisi suunnitella myyviä asioita työkseni. Oli miten oli, valokuvaus ja kaikki muukin luova toiminta ei saa olla liian vakavaa. Itse kuvaan ja maalaan omaksi iloksi, se on tapani tyhjentää pää (juoksemisen lisäksi). Toki haluan kehittyä ja haen uusia haasteita, mutta ei tämä elämä ja harrastaminen saa olla liian vakavaa... :)

Tuo kuva on otettu asuntomme lähistöltä viime keväänä. Siitäkin saisi muokattu oivan painokuosin vai mitä? 

Hard as rock.

Kesän muistoja taas. Mökin lähistöllä on saari, jonka toista puolta kehystää mielettömän hieno kallio. Tuon kallion päälle kun kiipeää, olo on, kuin olisit Lapissa. Luonto on hyvin karua ja näkymä järven ylle on upea. Kesällä me soutelemme paljon. Välillä minä olen uistelija, välillä valokuvaaja, välillä taas nostan katiskan järvestä. Soutamaan olen surkea, kai sitäkin voisi harjoitella. Hyvää treenihän se olisi yläkropalle, kun kävisi muutaman kerran järveä edestakaisin soutelemassa... Siinäpä olisikin ensi kesän haaste, oppia soutamaan.